Pakolaiskysymys ja muita pähkinöitä

Teksti julkaistu alun perin 22.06.2015 Kuntarahoitus -sivun Vieraskynä -blogissa.

Kevään ja alkukesän uutisotsikoita ja kansallista keskustelua ovat hallinneet talouden kysymykset: väestön keskittymisen vaikutukset, kasvukeskusten ulkopuolisten alueiden väestövähenemän seuraukset, koulutuksen leikkausounastelut ja julkisen hallinnon toiminnalliset muutostarpeet.

Toinen aihepiiri, joka keskusteluttaa, on eri ammateissa vallitseva työvoimapula ja joidenkin muodikkaiden koulutusalojen suosiosta johtuva ylitarjonta. Tämä asiantila on vallitseva koko Suomessa. On puutetta hitsareista, autonkuljettajista ja siivoojista, muutaman esimerkin mainitakseni. Näihin työpaikkoihin ei ole hakijoita yhtä paljon kuin on tarvetta.

Kolmas vilkasta keskustelua ja äärimielipiteitä herättävä asiakokonaisuus on maahanmuuttopolitiikka, sen reivaaminen. Ja tähän keskusteluun on sopivasti ja populistisesti sotkettu hädänalaisten pakolaisten auttamistarve, joka on valtavalla voimalla kohdannut eteläisen Euroopan.

Venepakolaisia rantautuu sadoin tuhansin Italian rannikolle, tuhansia hukkuu vuosittain. EU-maat ovat ihmisten hädän äärellä ja keskellä päätymässä ratkaisuun, jossa eri maiden kiintiöitä tilapäisesti lisätään.

Suomen osalta tämä tarkoittaa noin 800 kurjassa jamassa olevan ihmisen vastaanottamista. Kysymys on siis käytännössä normaalin vuosittaisen kiintiöpakolaismäärän kaksinkertaistamisesta.

Mitä käytännön toimenpiteitä 800 kiintiöpakolaista tarkoittaa?

Käytännössä valtio kääntyy kuntien puoleen anellen niiltä suopeutta ottaa korvausta vastaan asumaan nämä hädänalaiset ihmiset. Valtio maksaa kustannukset. Korvausten määrän riittävyydestä voidaan aina keskustella, mutta inhimillisen hädän auttamisen halu lienee keskeisin resurssi, jota tarvittaisiin. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan tarvitaan hyvin konkreettinen ja vahva halu auttaa heitä, jotka apua kipeimmin tarvitsevat.

Suomen kunnissa vallitsee ristiriitainen tilanne. Asutuksen keskittymisen seurauksena haja-asutusalueen kunnat pelkäävät lähes kaiken koulutuksen keskittymistä keskuskaupunkeihin ja niiden liepeille. Kouluikäisen väestön määrä vähenee keskuskaupunkien ulkopuolella, eikä koulutukseen vaadittavia opetusryhmiä saada syntymään. Nyt uhanalaisena on toisen asteen koulutus.

Monissa kunnissa asuntoja jää jatkuvasti tyhjiksi, asumiskelpoisia kerrostaloja ja rivitaloja puretaan tai koipussitetaan. Ikkunat ammottavat tyhjinä.

Koko maan 800 kiintiöpakolaisen määrä vastaa haja-asutusalueella yhden tyypillisen, noin 8000 asukkaan kunnan väestön vähenemää noin viidessä vuodessa.

Mutta pakolaisia kunnat eivät suostu vastaanottamaan. Ei vaikka systemaattisella maahanmuuttotyöllä voitaisiin kunnan negatiivista kehityskierrettä hillitä. Esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla, jota rakennemuutos ravistelee ankarasti, vain kolme kuntaa on ottanut vastaan pakolaisia vuosittain. Muutama kunta ottaa satunnaisesti.

Koko sotien jälkeisen ajan on Suomen maaseutu syöttänyt teollisuuteen ja kauppaan työvoimaa, kasvattanut ja peruskouluttanut työteliästä ja haluttua väkeä. Mutta näitä ”vääränvärisiä”, ”vääräuskoisia”, ”vääränkielisiä” – näitä ei haluta auttaa ja jatkaa samaa työvoiman kasvattamista, jota on tehty viimeiset 70 vuotta. Koulut kyllä pitäisi säilyttää, samoin kaikki kunnalliset palvelut vähintään nykyisellä tasolla, vaikka kuntien väestö vähenee jopa parin prosentin vuosivauhdilla.

Soisin, että kunnat aidosti perehtyisivät maahanmuuttokysymyksiin. Mitä se edellyttää ja mitä se antaa?

Murheellinen lopputulos on, jos kunta luulee hoitaneensa asian ottamalla satunnaisesti vastaan muutamien kymmenien ihmisten määrän. Kotouttamistyö vaatii jatkuvuutta, koko kunnan henkilöstön mukaan ottamista ja kouluttamista. Muutostyöhön mukaan pitää saada myös kuntalaiset ja heille on tarjottava oikeaa tietoa

Maahanmuuttotyö on palkitsevaa. Se on osa kuntien perustehtävää, jonka kirkastamista nyt niin kovasti kaivataan ja peräänkuulutetaan. Se on myös yksi pitkäjänteisen työn väline löytää avoimiin työpaikkoihin osaavia hakijoita. Tie on pitkä, mutta liikkeelle on lähdettävä, jos aikoo perille päästä.

Miksi osaavat naiset eivät pyri huipulle?

Teksti julkaistu alun perin 17.03.2015 Kuntarahoitus -sivun Vieraskynä -blogissa.

Minna Canth sai ensimmäisenä suomalaisena naisena oman liputuspäivänsä. 19.3. vietetään Minna Canthin päivää, tasa-arvon päivää, joka yleisesti mielletään nimenomaan naisten tasa-arvoisuuden juhlapäiväksi Suomessa.

Olemme suomalaisina ylpeitä maineestamme naisten tasa-arvon edistäjänä. Suomi antoi kolmantena maana maailmassa ja ensimmäisenä Euroopassa naisille äänioikeuden vuonna 1906 osana yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Lähes 110 vuotta sitten. Onnea Suomi!

Naiset opiskelevat enemmän kuin miehet. Naisilla on laaja-alainen osaaminen. Kiinnostus matemaattisiin ja teknisiin aloihin kasvaa naisten keskuudessa. He opiskelevat kieliä, kaupallisia aineita, johtajuutta. Naiset pärjäävät opinnoissaan hyvin ja saavat hyviä arvosanoja. He hakeutuvat monipuolisesti työpaikkoihin jo harjoitteluvaiheessa opintojen ollessa vielä kesken.

Naiset ovat tunnustetusti ja tutkitusti myös hyviä johtajia – erityisen hyviä tuloksia naiset saavat aikaiseksi muutosjohtajina, joita erityisesti julkisella sektorilla nyt kaivataan. Naisissa on ainesta ykkösjohtajiksi, sateentekijöiksi, joiksi johtajia usein puhutellaan. Nyt yhteiskunnan myllerrykset kaipaavat suorastaan rankkasateen tekijöitä, ja siihenkin naiset ovat kaikin puolin erinomaisia ja erityisen sopivia.

Kuntasektori huutaa naispuolisia rankkasateentekijöitä johtajikseen juuri nyt, kun kuntasektorin harmaaparrat, kaulusköyhälistön ykkösduunarit jäävät ansaituille eläkepäiville. Ja paikkoja mielenkiintoisiin tehtäviin on avoinna yllin kyllin.

Kuinkas naiset, nuo oppineet, rohkeat leijonattaret tilanteeseen reagoivat?

Kymmenen viimeistä työpaikkauutista Kuntalehden nettisivuilla, Herran vuonna 2015:

Kymmenen kunnanjohtajan avointa virkaa täyttövaiheessa: Ii, Konnevesi, Toholampi, Simo, Lohja, Mikkeli, Inari, Polvijärvi, Kemijärvi, Lemi. Hakijoiden määrä kunnittain vaihteli seitsemästä 18:aan.

Konnevesi 7 hakijaa, ei yhtään naista.

Mikkeli 13 hakijaa, yksi nainen.

Inari 12 hakijaa, kaksi naista.

Toholampi 11 hakijaa, 2 naista.

Polvijärvi 12 hakijaa, 2 naista.

Lohja 17 hakijaa, joista 2 naista.

Ja niin edelleen.

Enimmillään ykköspestin hakijoita oli Kemijärvelle yhteensä 18, joista naisia 5.

Ynnätäänpäs vähän: kymmenen kuntaa ja kymmenen avointa kunnan- tai kaupunginjohtajan virkaa. Hakijoita yhteensä 137, mikä on kohtuullisen hyvä määrä. Ei riittävästi, mutta kuitenkin alun toistakymmentä hakijaa kutakin kuntaa kohti.

Mutta se, että naisia näistä 137 hakijasta on yhteensä vain 24, on hävettävä suoritus naisilta.

Koska olen nainen, pystyn laskemaan jo päässänikin, että naishakijoiden määrä on alle 18 prosenttia kaikista.

En voi olla kysymättä: Mitä tämän päivän korkeasti koulutetut naiset tekevät oman tasa-arvonsa eteen – tai toisten naisten tasa-arvoisen urakehityksen ja työelämän eteen. Ei yhtään mitään! Turha on naisten itkeä tasa-arvon perään ja päivitellä lasikaton rikkomisen vaikeutta, jos ei ole pyrkyä ykköspaikoille.

Jotta pääsee lasikaton läpi, pitää yrittää, yrittää ja yrittää. Kaikkiin mahdollisuuksiin pitää tarttua. Riman on oltava korkealla ja itsetunnon kunnossa, että voi edes yrittää päästä riman yli.

Kun luen noita työpaikkailmoituksia, uskallan väittää, että nuoret naiset itse eivät tee yhtään mitään rikkoakseen julkishallinnon ykkösjohtajan paikkaa miehille suojaavan lasikaton. Ja lasikaton tekijät kyllä huolehtivat panssarin lujittamisesta.

Harkitsen vakavasti Suomen lipun nostamista puolitankoon tasa-arvon päivänä. Koska on kyseessä Minna Canthin juhlapäivä, on sekin teko kyllä karmea. Mutta voiko tässä enää muuta tehdä?

Kaarina Daavittila, emerita kaupunginjohtaja, lasikaton jyystäjä

Kuinka kauas mopolla pääsee

Teksti julkaistu alun perin 12.12.2014 Kuntarahoitus -sivun Vieraskynä -blogissa.

Henkilökohtaisessa elämässäni syksyllä tapahtunut suuri muutos, kaupunginjohtajan tehtävästä irtaantuminen, on antanut mahdollisuuden ja aivokapasiteetille tilaa havaintojen tekemiseen hieman eri perspektiivissä aiempaan verrattuna.

Kuntarakenneselvittäjän pesti ja virinneet uudet yhteistyökumppanuudet ovat motivoineet jatkuvaan ja aktiiviseen kunta-alan, koko julkissektorin ja talouselämän tilanneseurantaan. Uusiin yhteisöihin tutustuminen on elävöittänyt mieltä ja johdattanut ajatuksia pohtimaan kiehtovaa aihetta: johtajuutta, erityisesti kuntajohtajuutta – ja päätöksenteon vaikeutta.

Julkishallinnossa johtaminen on kaksipäistä. Valtion organisaatiossa poliittinen päätöksenteko keskittyy linjakysymyksiin, strategioihin. Hallinnon eri tasot toteuttavat strategisen tason päätöksiä tulosjohtamisen teoriatausta pohjanaan. Valtiolla tämä tuotantotaloudesta johdettu tulosjohtamismalli toimii, koska poliittinen johtajuus ja siitä mandaattinsa saava päätöksenteko ei juuri substanssijohtajuuteen kajoa.

Käytännön tasolla johtamisen tulokset joskus ontuvat. Marraskuun puolivälissä sanomalehdessä kerrottiin, että Suomen poliisi ei voi tälle vuodelle enää käsitellä eikä myöntää aselupia. Syynä paperilomakkeiden loppuminen! On tämä erikoinen tietotekniikan soveltamisen ihmemaa. Alueuutisissa käsiteltiin tullin toimipisteiden lakkauttamista ja siitä seuraavaa työruuhkaa. Kuvassa tullimies pisti ensin paperinipun isoon kirjekuoreen ja sitten näperteli isoilla käsillään sitä kiinni. Lienee ammattimiehelle tulosohjatussa prosessissa tuottavampaakin hommaa tarjolla kuin paperipinon kääntely kirjekuoreen.

Peilaan kuntakenttää nykyisin yhä useammin meneillään olevaan yhteiskunnan ja talouselämän murrokseen. Kuntakentällä poliittinen johtajuus ja ammattijohtajuus kulkevat rinnakkain, usein lomittain ja limittäin.

Tässä kuntien kaksipäisessä johtamisessa, jota voisi nykykielellä sanoa hybridimalliksi, on omat vahvuutensa. Kansalaiset valitsevat poliittiset johtajat, jotka asettavat strategiset tavoitteet ja määrittävät yleiset linjaukset tavoitteiden saavuttamisen keinoista, asettavat mittarit tavoitteiden saavuttamisen ja tulosten arvioimisen välineiksi. Ammattijohtajat substanssiosaamisensa avulla toteuttavat strategioihin nojaten sisällöt ja johtavat toimintaa. Poliittiset johtajat arvioivat onnistuttiinko tavoitteiden saavuttamisessa. Kuntalakiakin sorvataan parhaillaan vahvistamaan erityisesti poliittisen johtajuuden asemaa, kansalaisten vaikuttamiskeinojen valikoimaa lisääväksi.

Mitä käytännössä tapahtuu?

Kuntien toimintaa tutkitaan innokkaasti. Yliopistot ja tutkimuslaitokset Kuntaliitto mukaan lukien tuottavat vuosittain kymmeniä tutkimustuloksia kuntien johtamisesta, uudistamisesta, elinvoimasta, kansalaisten vaikuttamisesta ja kunnan kaikista toimialoista. Reaaliajassa kuntien talous kuitenkin sakkaa eivätkä tulot riitä kasvaviin menoihin. Kunnissakin tutkitaan paikallisesti toiminnan ja talouden epätasapainoa. Syitä onnettomalle tilanteelle löytyy vinot pinot. Aina voi syyttää vaikka naapurikuntaa tai valtiota, jos ei muuta keksi.

Mikä kuntia vaivaa, kun valtuutetut valittavat vallanvajausta ja ammattijohtajat sidottuja käsiään, poliitikkojen asettamia käsirautoja? Kuntajohtamisen hybridissä säätösuhteet tahtovat elää tilanteen mukaan, usein jopa henkilökohtaisten intressien mukaisesti. Aina voidaan vedota, että ”kuntalaisilla on oikeus” tai että ”minuun on otettu yhteyttä” ja demokratian nimissä lykätään päätöksentekoa. Ei halutakaan vielä päättää ikävistä asioista, lykätään asian lopullista käsittelyä eri verukkein. Ehkäpä asiasta päättävän hiljaisena haaveena on muutosvimman laantuminen, peiteltynä toiveena palaaminen entisiin turvallisiin uomiin, ainakin lähtöruutuun.

Kuntalaisten, siis lystin maksajien kannalta kauheimmassa tapauksessa kajotaan kyseenalaisesti substanssiosaamiseen. Tällaista ovat vaikkapa sillan tai tien rakentamisen kantavuuslaskelmat ja kantavuutta parantavat vaihtoehdot. Tästähän keskustelua piisaa kokouksissa: lähes kaikilla on kokemusta siitä, miten lujaan mopolla voi liejuun juuttua.

Vasta julkaistu tutkimus Kunta elinvoiman johtajana antaa hyvän kokonaiskuvan kuntien johtamisen tilanteesta. Kuntapäättäjille ja -johtajille on tarjolla valtava määrä tietoa, joka saattaa aiheuttaa runsaudenpulaa ja välinpitämättömiä asenteita ja estää tiedon riittävää hyödyntämistä päätöksenteossa.

Yhteiskunta muuttuu koko ajan. Väestömuutokset, erityisesti väestövähenemän kunnissa, toimivat näkymättömästi nakertaen kunnan elinvoimaisuudelta pohjaa. Jos päätöksenteossa päädytään entisten raiteiden jatkamiseen, puhdittomaan ja välttelevään päätöksentekoon ja työskentelyotteeseen, ylivarovaiseen ilmapiiriin, ongelmatilanteiden välttelyyn ja pelkoon, kiinnitetään huomiota epäolennaisiin ja vääriin asioihin, syntyy riitaisa ja tuloksia tuottamaton, muutosvastarintainen päätöksenteon ilmapiiri, jossa junnataan paikoillaan – ja ympäröivä yhteiskunta jatkaa muutostaan. Kuilu päätöksenteon tarpeen ja päätöksentekokyvyn kesken kaiken aikaa vain syvenee.

Jos kokee omakohtaisesti lähes hukkuvansa saatavilla olevan tiedon määrään, mutta kokee tarvitsevansa vieläkin lisäselvityksiä jostain asiaan liittyen, saattaa kyseessä olla kansantaudiksi nimettävä ilmiö: päättämisen pelko. Ja tämän taudin tyypillinen jälkioire on päätösten täytäntöönpanon pelko, joka ilmenee jossitteluna, päätöksistä valittamisherkkyytenä, epäterveenä eriävän mielipiteen näyttämisen haluna. Virkamiehen tulee uskaltaa esitellä ja päättäjän pitää uskaltaa päättää asiasta faktatiedon, laskelmien ja kunnan kantokyvyn mukaan. Ei niin, että haluaa miellyttää jokaista tai jotakuta. Emmehän me kuntajohtamisessa tavoittele diktatuuria, ei vähemmistödiktatuuriakaan. Demokratialle pitää antaa mahdollisuus.